Jukka Lehtosen runot teoksesta Iltatähti

Aivan liki

Olet aivan liki

Aistin jopa sielun välähdyksen

                     sinussa

Tanssimme aivan liki

Hikipisarat kostuttavat ihomme

yhteisen – Aivan liki

Nyt soi perinteinen suomalainen

tango

Tyyli peritty – Isältä pojalle

Siis ote tiukka ja hellä

Askel pitkä ja matala

Sielunkin aistien – Aivan liki

Maapallon laidalla

Istun maapallon laidalla

          Varovasti – varovasti nousen

etten putoa

Kävelen halki pallomme – istun

           maapallon toisella laidalla

Alhaalla sama tyhjyys

           Ajatukset nollaantuneena

                               huojentuneena

Nousen – kävelen – joukkoon

                               hälisevään

sekaan ihmisten

Runot yhteisötanssija Jukka Lehtosen teoksesta Iltatähti

Tanssi vieköön

Vai että Parkinsonin tautia sairastavat tanssivat! Luulisi heidän kulkevan kumaraisina hahmoina töpöttävin askelin pitkin seinänviertä. Etteivät olisi kenenkään tiellä, ettei kukaan huomaisi. Olisivat tyytyväisiä, jos edes pystyssä pysyvät. Tanssi on niitä varten, joilla elämä on edessä ja kaikki liukastelut odottamassa vuoroaan. Kaltevalla pinnalla täällä maapallolla väkisinkin joutuu keikkumaan itse kukin, kun ei litteällä lätyllä tallustetakaan. Todistettu on.

 

Kaikkea sitä yritetään väkisin tyrkyttää sairaille ja vaivaisille. He kun eivät pysty pistämään hanttiin. Eivät pääse juoksemaan pakoon. Että tanssimaan pitäisi alkaa, vielä jossain helkutin yhteisössä. Onko tämä nyt taas sitä erilaisten ihmisten yhteiskuntaan sopeuttamista? Eikö jokainen saisi omassa rauhassaan vaikertaa ja kärsiä. Ja haukkua yhteiskuntaa, joka ei paranna; ei muuta kuin syöttää lääkkeitä, joista tulee kamalia sivuoireita. Joillekin asennetaan päähän sähköpiuhoja, jotta heidät tarpeen tullen voidaan kokonaan vaimentaa.

Jouduin tällaiseen yhteisöön. Tiettynä aikana viikosta raahaudun kiviportaita pitkin koulun jumppasalin näköiseen huoneeseen, jossa on laitettu tuolit keskelle ympyrään. Heti ovesta sisään tullessa joutuu jonkun syliin ennen kuin ehtii enimmät vaatteet riisua. Ei siellä mitään jumppapukuja edes kellään ole, ihan tavallisissa vaatteissa ja villasukissa näkyy nuo ohjaajiksi itseään kutsuvatkin olevan. Jossain nurkassa näkyy entisen hipin näköinen olento jonkinlaisen urkuharmoonin takana.

Sitten mennään kiltisti istumaan tuoleille ja se blondi rillipää mimmi alkaa huudella ohjeita. Se toinen sielukkaan näköinen pitkäsormi alkaa jo tässä vaiheessa kurotella milloin ketäkin kohti. Hippi alkaa soittaa ja jopa laulaa. Sitten pitää alkaa kuvittelemaan kaikkea ihan itse ja vääntyilemään mitä kummallisimpiin asentoihin. On pyörimistä, pysähdystä, pyörittämistä niin että pää sekoaa. Kaiken huipuksi pitää alkaa jonkun vieraan kanssa pariksi tekemään jotain kummallista kiemurtelua, jossa ei saa edes koskea toista. Vähän vaikeaa se on, kun ei pysty tuolilta nousemaan ja se toinenkin meinaa kaatua enimmän osan aikaa.

Onko siinä mitään järkeä, että kuvitellaan ensin että poimitaan marjoja ja jo hetken päästä tehdään kattoremppaa? Kuusikin koristellaan ja pistetään saman tien tuhannen päreiksi. Välillä hoilataan ”senkin hamppari” ja ”kyllä kai juu”. Kaiken huipuksi lopuksi rähmitään toisten hikisiä selkiä ja ollaan n-i-i-n hyviä poikia ja tyttöjä.

Onneksi sieltä saa kahvia ja pullaa. En muuten viitsisi vaivautua.

Toisaalta – en mitään muuta yhtä kivaa keksisi tehdä ja yhtä kivaa porukkaa muualta löytää. Niin että olin vaan sanomassa, että toivottavasti tää jatkuu ensi vuonnakin.

- marakatti -

Yhteisötanssia

Mikä liike olen nyt. Olen suuren suuri tai pienen pieni. Nimeni myötä näytän sen muille ja he toistavat. Mikä liike vieressä olevalla. Mikä nimi. Aurinko nousee korkealle isona keltaisena, kädet piirtävät sen kaaren molempiin suuntiin. Kämmenet yhdessä, nenää viistäen ja äärimmilleen niin kauas kuin ylettää. Monta aurinkoa nousee yhtä aikaa ja erikseen. Lomittain että kaikki mahtuvat. Kyljet venyvät, sormet harottavat kauas ja kauemmas.

Auki, käsivarret auki, suu ammolleen ja silmät suurimmilleen. Sitten rusinaksi niin kasaan ja pieneksi kuin käpertyä voi. Ja uudestaan. Tuolit piirissä harvakseltaan, taputus. Kantapäät lattiaa, kädet käsiä, kädet reisiä, kädet pehvaa. Rumpu takoo rytmiä, jalka eteen, käsi eteen ja taputus. Kumea syvä rytmi takapuolelle, kevyempi muille. Kantapää hakkaa lattiaa. Ei haittaa vaikka sekoaa. Kaikki liike on oikein.

Marjo antaa ohjeet ja näyttää mallia seisaaltaan, Ritsku istuen ja Eero tahdittaa tekemistä uruilla, rummuilla ja haitarilla. Ritsku saattaa yllättää takaapäin, auttaa koskemalla, tarkistamalla asentoa tai tekemällä mukana.

Välillä parin kanssa yhteistä tanssia koskettamatta tai kädet toisiaan viistäen. Istuen, seisoen tai vaikka lattialla kontaten. Musiikki ja liike vievät mukanaan. Ei yhtään ajattele miltä näyttää, tekeekö oikein ja onko samassa rytmissä muiden kanssa. Liikun itselleni ja yksin yhdessä toisten kanssa. Teen juuri sen minkä pystyn ja tahdon nyt ja ensi kerralla ehkä enemmän tai vähemmän.

Hevosella mennään välillä mielikuvitusmetsään ja hypätään vuoren päältä iso loikka veteen uimaan. Välillä humma juoksee laulunakin mukana. Minä en välittäisi laulaa tai lausua. Haluaisin keskittyä liikkeeseen, oma ääneni häiritsee. Ehkä se muuttuu, ehkä en enää laula.

Ja lopuksi juodaan pullakahvit. Tuolit pöydän ympärille, lautasilla kunnon rusinapullapitkon paloja ja nännipikkuleipiä. Hyvä mieli ja ilosta puheensorinaa, joskus tärkeää ja vähemmän tärkeää.

- marakatti –