Vai että Parkinsonin tautia sairastavat
tanssivat! Luulisi heidän kulkevan kumaraisina hahmoina töpöttävin askelin
pitkin seinänviertä. Etteivät olisi kenenkään tiellä, ettei kukaan huomaisi.
Olisivat tyytyväisiä, jos edes pystyssä pysyvät. Tanssi on niitä varten, joilla
elämä on edessä ja kaikki liukastelut odottamassa vuoroaan. Kaltevalla pinnalla
täällä maapallolla väkisinkin joutuu keikkumaan itse kukin, kun ei litteällä
lätyllä tallustetakaan. Todistettu on.
Kaikkea sitä yritetään väkisin tyrkyttää
sairaille ja vaivaisille. He kun eivät pysty pistämään hanttiin. Eivät pääse
juoksemaan pakoon. Että tanssimaan pitäisi alkaa, vielä jossain helkutin
yhteisössä. Onko tämä nyt taas sitä erilaisten ihmisten yhteiskuntaan
sopeuttamista? Eikö jokainen saisi omassa rauhassaan vaikertaa ja kärsiä. Ja
haukkua yhteiskuntaa, joka ei paranna; ei muuta kuin syöttää lääkkeitä, joista
tulee kamalia sivuoireita. Joillekin asennetaan päähän sähköpiuhoja, jotta
heidät tarpeen tullen voidaan kokonaan vaimentaa.
Jouduin tällaiseen yhteisöön. Tiettynä aikana
viikosta raahaudun kiviportaita pitkin koulun jumppasalin näköiseen huoneeseen,
jossa on laitettu tuolit keskelle ympyrään. Heti ovesta sisään tullessa joutuu
jonkun syliin ennen kuin ehtii enimmät vaatteet riisua. Ei siellä mitään
jumppapukuja edes kellään ole, ihan tavallisissa vaatteissa ja villasukissa
näkyy nuo ohjaajiksi itseään kutsuvatkin olevan. Jossain nurkassa näkyy entisen
hipin näköinen olento jonkinlaisen urkuharmoonin takana.
Sitten mennään kiltisti istumaan tuoleille ja se
blondi rillipää mimmi alkaa huudella ohjeita. Se toinen sielukkaan näköinen
pitkäsormi alkaa jo tässä vaiheessa kurotella milloin ketäkin kohti. Hippi
alkaa soittaa ja jopa laulaa. Sitten pitää alkaa kuvittelemaan kaikkea ihan itse
ja vääntyilemään mitä kummallisimpiin asentoihin. On pyörimistä, pysähdystä,
pyörittämistä niin että pää sekoaa. Kaiken huipuksi pitää alkaa jonkun vieraan
kanssa pariksi tekemään jotain kummallista kiemurtelua, jossa ei saa edes
koskea toista. Vähän vaikeaa se on, kun ei pysty tuolilta nousemaan ja se
toinenkin meinaa kaatua enimmän osan aikaa.
Onko siinä mitään järkeä, että kuvitellaan ensin
että poimitaan marjoja ja jo hetken päästä tehdään kattoremppaa? Kuusikin
koristellaan ja pistetään saman tien tuhannen päreiksi. Välillä hoilataan
”senkin hamppari” ja ”kyllä kai juu”. Kaiken huipuksi lopuksi rähmitään toisten
hikisiä selkiä ja ollaan n-i-i-n hyviä poikia ja tyttöjä.
Onneksi sieltä saa kahvia ja pullaa. En muuten
viitsisi vaivautua.
Toisaalta – en mitään muuta yhtä kivaa keksisi
tehdä ja yhtä kivaa porukkaa muualta löytää. Niin että olin vaan sanomassa,
että toivottavasti tää jatkuu ensi vuonnakin.
- marakatti -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti