Tanssi vieköön

Vai että Parkinsonin tautia sairastavat tanssivat! Luulisi heidän kulkevan kumaraisina hahmoina töpöttävin askelin pitkin seinänviertä. Etteivät olisi kenenkään tiellä, ettei kukaan huomaisi. Olisivat tyytyväisiä, jos edes pystyssä pysyvät. Tanssi on niitä varten, joilla elämä on edessä ja kaikki liukastelut odottamassa vuoroaan. Kaltevalla pinnalla täällä maapallolla väkisinkin joutuu keikkumaan itse kukin, kun ei litteällä lätyllä tallustetakaan. Todistettu on.

 

Kaikkea sitä yritetään väkisin tyrkyttää sairaille ja vaivaisille. He kun eivät pysty pistämään hanttiin. Eivät pääse juoksemaan pakoon. Että tanssimaan pitäisi alkaa, vielä jossain helkutin yhteisössä. Onko tämä nyt taas sitä erilaisten ihmisten yhteiskuntaan sopeuttamista? Eikö jokainen saisi omassa rauhassaan vaikertaa ja kärsiä. Ja haukkua yhteiskuntaa, joka ei paranna; ei muuta kuin syöttää lääkkeitä, joista tulee kamalia sivuoireita. Joillekin asennetaan päähän sähköpiuhoja, jotta heidät tarpeen tullen voidaan kokonaan vaimentaa.

Jouduin tällaiseen yhteisöön. Tiettynä aikana viikosta raahaudun kiviportaita pitkin koulun jumppasalin näköiseen huoneeseen, jossa on laitettu tuolit keskelle ympyrään. Heti ovesta sisään tullessa joutuu jonkun syliin ennen kuin ehtii enimmät vaatteet riisua. Ei siellä mitään jumppapukuja edes kellään ole, ihan tavallisissa vaatteissa ja villasukissa näkyy nuo ohjaajiksi itseään kutsuvatkin olevan. Jossain nurkassa näkyy entisen hipin näköinen olento jonkinlaisen urkuharmoonin takana.

Sitten mennään kiltisti istumaan tuoleille ja se blondi rillipää mimmi alkaa huudella ohjeita. Se toinen sielukkaan näköinen pitkäsormi alkaa jo tässä vaiheessa kurotella milloin ketäkin kohti. Hippi alkaa soittaa ja jopa laulaa. Sitten pitää alkaa kuvittelemaan kaikkea ihan itse ja vääntyilemään mitä kummallisimpiin asentoihin. On pyörimistä, pysähdystä, pyörittämistä niin että pää sekoaa. Kaiken huipuksi pitää alkaa jonkun vieraan kanssa pariksi tekemään jotain kummallista kiemurtelua, jossa ei saa edes koskea toista. Vähän vaikeaa se on, kun ei pysty tuolilta nousemaan ja se toinenkin meinaa kaatua enimmän osan aikaa.

Onko siinä mitään järkeä, että kuvitellaan ensin että poimitaan marjoja ja jo hetken päästä tehdään kattoremppaa? Kuusikin koristellaan ja pistetään saman tien tuhannen päreiksi. Välillä hoilataan ”senkin hamppari” ja ”kyllä kai juu”. Kaiken huipuksi lopuksi rähmitään toisten hikisiä selkiä ja ollaan n-i-i-n hyviä poikia ja tyttöjä.

Onneksi sieltä saa kahvia ja pullaa. En muuten viitsisi vaivautua.

Toisaalta – en mitään muuta yhtä kivaa keksisi tehdä ja yhtä kivaa porukkaa muualta löytää. Niin että olin vaan sanomassa, että toivottavasti tää jatkuu ensi vuonnakin.

- marakatti -