Telakan teatterityöpajassa

Olen 42-vuotias feministikirjailija, jolla on kaksi lasta. Joudun bussipysäkille 1800-luvulla eläneen kirkkoherran ja 18-vuotiaan skeittaripojan kanssa. Tai juonnan hyväntekeväisyysmuotinäytöstä, jossa t-paidoista tarjotaan satoja dollareita. Tai totean ihaillen miten hiljaisena pitämäni mies eläytyy täysillä omaan hänelle annettuun rooliinsa.

Teatterissa voi olla joku muu kuin oma itse. Siitä kai teatterin tekemisessä on kyse. Näyttelijä voi pukea ylleen jonkun muun ihmisen hahmon ja sitä kautta ymmärtää ja hyväksyä jotain itsensä ulkopuolelta. Hänen täytyy tuntea ihmisluonnetta, käyttäytymismalleja ja osata elekieltä, mikä kommunikoinnissa on monesti merkittävämpää kuin sanat.

Kirjoitetuissa näytelmissä useimmiten halutaan saada jokin viesti välitettyä, kertoa jotain kirjoittajalle tärkeää asiaa toisille. Improvisaatiossa lähdetään jostain ja päädytään johonkin. Kukaan ei alkua lukuun ottamatta tiedä minne ja miten. TEIJO:on kuuluvassa teatteri Telakan työpajassa Parkinson-yhdistyksen yhteisötanssijat saivat kokeilla juuri sitä kolmen kerran verran. Alussa oli kuva, jonka esittämälle henkilölle loit sielun. Nämä kuvista hypänneet hahmot joutuivat tulemaan toimeen keskenään jossain muiden määrittelemässä paikassa. Ei ollut aikaa suunnitella sanomisiaan, oli vain mentävä suin päin mukaan täysin tuntemattomaan tilanteeseen, Ja vielä esittämällä jotain ihan muuta kuin itseään.

Toisella kerralla käytiin pienissä ryhmissä kertomassa mitä tuli itse kullekin mieleen surusta, ilosta, vihasta ja välinpitämättömyydestä. Asiat vain päästettiin esiin ja heitettiin sitten yli olan jonnekin. Sitten taas oltiin joitain muita, tällä kertaa muut kertoivat sinulle kuka ja mikä olet ja vielä minkälainen. Ja jouduttiin kuka mihinkin ja kenenkin kanssa.

Uskomatonta, miten helposti tai ainakin helpon näköisesti syntyi pieniä tilanteita, kohtauksia, näytelmän poikasia. Ja miten itse löysi sanat ja eleet kun uskalsi heittäytyä. Tutussa porukassa se oli helppoa ja niin erilaista kuin tanssiessa. Sielläkin jokaisella keholla on oma kielensä. Suunnaton vapauden tunne kun on uskaltanut astua turvallisuuden viivan yli.

Mikä on hyvä? Onko se olotila, kyvykkyys, tuoksu, suklaapatukka vai kenties ihmisen tahto? Kerrottiin toisillemme mitä hyvää toisissamme näimme. Miten vaikeaa on ottaa vastaan kehuja, on alettava selittää. “Sulla on aina hyvät kuteet. Ootko itse tehnyt?” No niin kun ammatti vaati, eihän sitä kässänopena voinut missä tahansa retkuissa… Ja nää nyt on vaan tämmöisiä omia viritelmiä. Oli voimakastahtoisia naisia ja itsensä likoon laittavia miehiä. Näistä syntyi muotinäytös.

Tanssijat tahtovat lisää teatteria, sitä mieltä oli jok’ikinen osallistuja. Tulkoon TEIJO:sta tai mistä tahansa, Petri otetaan mielellämme mukaan.

-   marakatti  -